Visionääri ja uskomaton sparraaja

Tutustuin Annikaan 1990-luvun lopussa erään kollegan kautta. Meillä Helsingin tietokeskuksessa oli alettu tutkia maahanmuuttajien yrittäjyyttä, ja Annika puolestaan oli aloittelemassa väitöskirjatyötään. Hän oli antanut kollegalleni omaan väitöskirja-aineistoonsa pohjautuvia tietoja meidän tutkimuksemme taustaksi. En muista olimmeko varsinaisesti sopineet tapaamisesta, mutta yhtenä päivänä Annika vain tupsahti käymään. Tuosta juttutuokiosta käynnistyi yhteistyö, joka jatkui työurani loppuun saakka. 

Minulle henkilökohtaisesti merkityksellisintä on ollut se, että Annikan kautta tutustuin myös muihin maahanmuuttotutkijoihin. Hän veti minut myös mukaan yhteisiin kirjahankkeisiin, joiden ansiosta lopulta itsekin päädyin tekemään väitöskirjaa. Annika oli itsestään selvä valinta myös väitöskirjani toiseksi tarkastajaksi. 

Ihailin aina Annikan rohkeutta ja energisyyttä. Hän oli visionääri ja uskomaton verkostoituja ja sparraaja, joka sai ajamansa asiat myös toteutumaan. Se on tullut esiin niin lukuisissa tutkimushankkeissa kuin sittemmin hänen toimiessaan Helsingin maahanmuuttojohtajana. 

 Vaikka Annika oli vahva ja itsevarma, hän ei silti ottanut itseään liian vakavasti. Ryppyotsaisuus oli kaukana Annikasta. Minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen Annikan puhe omassa väitöskaronkassaan. Hän kertoi tyttärensä kehuskelleen päiväkodissa ylpeänä, että hänen äitinsä olikin tehnyt värityskirjan. Annika pohti, mitä tytär sanoisi, kun se karu totuus paljastuisi, että kyseessä olikin vain tuommoinen väitöskirja, jossa ei ollut kuvia juuri ollenkaan. 

 Tuula Joronen, tutkijatoveri