"Otetaan pian uudestaan!"

Annika ystäväni,

Muistan kuinka alkukesän aurinko lämmitti Espan puistoa, lavalla soi kansanmusiikki, nuori tutkija seisoi kauniina ja suoraryhtisenä, napsi manteleita paperikääröstä ja tarjosi anteliaasti minullekin, sattumalta paikalle osuneelle etäiselle työtutulle. Tuo ensimmäinen muistikuvani sinusta Annika lähes 30 vuoden takaa on selvä ja valoisa. En muista sanoja, mutta kuulen mielessäni myöhemmin niin tutuksi tulleen suoran, selkeän, kirkasta ajatusta ilmaisevan puheesi poljennon. Epäilemättä puhuimme maahanmuuttopolitiikasta.

Myöhempinä vuosina muistojeni pussiin kertyi runsaasti elävää materiaalia. Työtoveruutta, tutkimusreferaatteja, kansallisten ja kansainvälisten käytäntöjen havainnointia, kirkasta analyysiä ja johtopäätöksiä. Tiukkaa tekstiä. Onnekseni vuosien myötä välillemme kasvoi myös ystävyys, josta päällimmäisenä lämmin anteliaisuutesi, ilojen ja surujen jakaminen, pitkiä keskusteluja, rehellistä arviointiasi, lämmin hyväksyntäsi.

Annika, olen erityisen iloinen niistä muistoista, jotka syntyivät kun asuit luonani Pristinassa Kosovon vuosinani 2013-2014. Olen kiitollinen niistä viikoista, jolloin tulimme toisiamme lähelle. "Hei Meri-Sisko, ihanaa olla taas Pristinassa! Täällä on kuulemma..." Jo matkalla sinulle oli lentokoneen vierustovereiden kanssa keskustellessasi ja tuttuja taksiveljeksiä Raqip ja Burim jututtaessasi syntynyt tarkka analyysi Kosovon poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja henkilötason tilanteen muutoksista sitten edellisen käynnin. Mutta toki olit aina valmis tarkistamaan analyysiäsi, mikäli pöytään oli illan kuluessa asetettaa riittävän painavia argumentteja.

Otit EU-hankkeen lyhytaikaisen asiantuntijan työn Kosovon sisäministeriössä itsellesi uskollisella tavalla vakavasti. Paikalliset ja kansainväliset kollegat arvostivat analyysejäsi ja kehittämisehdotuksiasi, joten kädenjälkesi elää myös Kosovon uudelleensijoittamispolitiikan strategiassa ja toimeenpanossa. Ystävät Kosovosta lähettivätkin sinulle rakkaita terveisiä, toivottivat hyvää ja rauhallista matkaa.

Oli hengästyttävää seurata millä intensiteetillä imit työn ohessa itseesi myös ympäristöä ja kulttuuria, tutustuit ihmisiin, jaksoit istua kollegoiden kanssa iltaa, matkustella viikonloppuisin ja tietysti myös, shoppailla. "Tämä sopisi sinulle, tuosta kankaasta voisit teettää, hienoa käsityötä...", yritit neuvoa ja opastaa. Tältä osin harmillisen huonolla menestyksellä.

Mutta Pristinan iltojen vaihtuessa öiksi tunnistin myös melankolian ja surun. Aistin sen katseista pimenevässä illassa, vierashuoneen sängyn narinasta, askeleiden äänistä yössä. Äänistä, jotka sekoittuivat kulkukoirien haukuntaan, roskalaatikoiden kolinaan, lämpöpumpum hurinaan. Mutta aamulla taas tuttu intensiteetti, "huomenta Meri-Sisko, ihana auringonpaiste, otatko teetä, tuo kasvi menestyy nyt paremmin kun leikkasin siitä yöllä liiat rönsyt..."

Ja sitten se viimeiseksi jäänyt yhteinen lounaamme. Meillä, sairaslomalaisella ja eläkeläisellä, ei ollut kiirettä, onneksi. Aurinko uumoili kevättä, ehdimme vaihtaa elämän kuulumiset. Lapset, äidit, työt ja eläkeläisyys, miehet, ystävät, tunteet, muistot, suunnitelmat, odotukset, unelmat. "Mennään tuohon saksalaiseen kahville ja jälkkärille", ehdotit vielä, ja tietysti: "mä tarjoan." Lämpimät halaukset, "otetaan pian uudestaan". Jäin seuraamaan, kun kävelit ihanan tyylikkäässä kashmir-takissasi kadun ylitse tuttuun sisustusliikkeeseen, vilkutit ovella.

Kuinka voin kyllin kiittää, rakas Annika!

Meri-Sisko