MaMo oli kuin perhe

23.05.2018

Tapasin Annikan ensimmäisen kerran vuonna 2007. Istuin jännittyneenä ja odotin kielikokeen alkamista. Kielikoe oli osa rekrytointiprosessia juuri perustetulle Helsingin maahanmuutto-osastolle. Vihdoin Annika saapui. Tyylikäs käsilaukku lennähti kaaressa auditorion eteen. Annika toivotti kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja tokaisi: "Te olette mua fiksumpia. Olen nähnyt kielikokeen ja mä en kyllä koskaan pääsisi siitä läpi". Ihastuin Annikaan saman tien. Jännitykseni katosi. Myöhemmin Annika jaksoi aina muistuttaa, että hänen ajatuksensa on kasata itseään fiksumpia mukaan tiimeihinsä. Pomona hän todella toteutti tätä: puolusti aina tiimiläisiään ja kannusti.
Sain työskennellä Annikan kanssa seitsemän vuotta. Nuo olivat tärkeitä vuosia minulle. Annika antoi minun näyttää mihin pystyn, kannusti ja antoi täyden vapauden ja luottamuksen. Hän oli johdonmukainen ja linjasi asiat omaan jämäkkään tyyliinsä. Joskus velloimme ja päivittelimme työasioita ja Annika vihelsi pelin poikki: "Nyt on niin että,...nyt tehdään näin!". Asiaan ei palattu sen koommin. Annika oli uraauurtava, sydämellinen, helposti lähestyttävä ja eli arvojensa mukaisesti. Monet nykyisistä Helsingin kotoutumisen palveluista ja kokeiluista pohjaavat Annikan ennakkoluulottomaan pohjatyöhön, kansainväliseen kokemukseen ja tiedolla johtamiseen.
Annika toi joka päivä esiin uusia ideoita ja oli innostunut työstään. Se tarttui meihin. Usein vain istuin tiimipalaverissa ja kirjoitin ylös Annikan ajatuksia. Opin niin paljon. Alamme huippu on poissa. Poismeno jättää valtavan tyhjän tilan. Voin vain koettaa jatkaa työtä, joka jäi kesken.
Helsingin maahanmuuttotiimi eli MaMo oli kuin perhe. Väänsimme eri versioita nimestämme, kai se oli lopulta muunnos MoMa:sta. Hyvivointikyselyjen tulokset näyttivät usein asteikon parhaimpaa. Perheen ja työn yhteensovittamisesta saimme aina täydet. Eikä ihme. Tiimin jäsenen saatua kaksoset soitimme heti tiimipalaverista puhelun synnytyssairaalaan.
Tiimin kahvi/teehuoneessa jaettiin monet elämän syvimmät kysymykset yhdessä. Useimmiten sieltä kuului rämäkkää naurua. Joka joulu saimme lahjaksi samppanjaa. Näen edessäni edelleen Annikan, joka toivottaa hyvää huomenta ja jatkaa matkaansa työhuoneeseensa, joka oli täynnä kirjoja, papereita, energiajuomia, matkamuistoja sekä tärkeimpänä: Violan ja Ilarin koulukuvat.
Annikalla oli suuri sydän. Isäni menehdyttyä äkillisesti Annika otti välittömästi yhteyttä minuun ja halusi jakaa Rafael Wardin ajatuksen siitä, että ihmisten väliset suhteet eivät lopu kuolemaan. Samalla hän lisäsi huomion: "Voi olla että ajatus on samalla vähän pöhkö".
Annika toivotti usein minut ja lapseni tervetulleeksi kotiinsa. Esikoisellani on useita värikkäitä mekkoja, joita Annika toi matkoiltaan. "Nää oli niin sun tyylisiä ja Annin". Viimeisellä kerralla Liisankadulla Annika ja Anni keskustelivat pitkään. Eino leikki Fendin kanssa. Keittiössä oli tarjolla omenapiirakkaa ja teetä.
Olen kiitollinen ja ylpeä siitä, että sain olla osa mamoa. Annika kulkee mukanani aina. Side häneen ei katkea vaikka hän on poissa. Ajatus on vähän pöhkö, mutta tuo lohtua.


Matleena