Kun suuri puu kaatuu

25.04.2018

Alkuvaiheissa Annika oli yksi meidän frendikuusikosta, joiden kanssa yhdessä törmäiltiin läpi pahimmat draamaqueens -nuoruusvuodet. Silloin, kun hänen värinsä oli vielä koboltinsininen eikä annikanvihreä.  Myöhemmin perheellisinä samoissa komboissa jaettiin yhtälailla onnen tai kriisien hetkiä. Jossain vaiheessa teinarivuosien Tom Collins-drinkkibilekaverista tuli sisko. Ehkä se kehitys korostui nimenomaa Khao Lakin jälkeen.

Joskus oltiin myös pidempiä aikoja tapaamatta, kun asuin poissa Suomesta, mutta yhteys ei katkennut - oikeastaan päinvastoin se lujittui entisestään.
Ehkä osittain, koska Annika, joka rakasti matkustamista, oli juuri se, joka halusi ja ehti visitoida meillä - sekä Tukholmassa, Ålborgissa, Cirencesterissä että Grazissa - ainoana kaikista. Tästä hän vitsaili viimeiseksi jääneellä tammikuisella reissullaan luoksemme Graziin: emme pääse hänestä eroon, vaikka mitä muuttokoukeroita yritämme: hän pitää kyläilyennätyksen nimissään!  Ja koska oltiin jo nuoruudesta asti kuin puut, jotka välillä huojuivat eri suuntiin, mutta useimmiten nojasivat toisiinsa,  

Emme ehtineet enää tammikuun jälkeen tavata. Tuleva vappu piti viettää yhdessä Suomen maaseudulla. Sitä suunniteltiin odotuksella puhelimessa vielä torstai-iltana - ja jouduin tavalliseen tapaan toppuuttelemaan aina mitä erilaisimpiin projekteihin ja asioihin nopeasti innostuvaa Annikaa, ja torppaamaan hänen suurimpia remonttisuunnitelmiaan vapunvieton suhteen: ei Annika, ei me ryhdytä Tildantorpassa ainakaan tällä kertaa slammaamaan saunan muureja. 

Ja sitten hän oli pois. 

Tammikuinen kuva Platte-harjun patikoinnilta Itävallasta on nyt aina se vihoviimeinen kuva, jonka ikinä saan Annikasta ottaa: siinä hän on jo puolittain minusta pois kääntyneenä.  Sellaisena en kuitenkaan häntä tule muistamaan. 

Annika: aina kääntyneenä kohti. Usein kädet ojentumassa, elehtien tarkentamaan selitystä tai puhetta tai ehkä antamaan tuomisia. Tarjoamassa syötävää, juotavaa, ihan kaikenlaisia elämänohjeita lastenkasvatuksesta nuukuusvinkkien tai bisnesideoiden kautta vanhenevan ihon hoitoon. Sanoen jotain hauskasti rosoista, omalla tarkasti maailmaa ja sen ihmisiä analysoivalla tavallaan, ja saaden minut nauramaan, innostumaan tai ehkä joskus kimpaantumaan. Miettimään. Ja aina syvästi välittämään. 

"Nelisenkymmentä vuotta polkumme risteilivät eri elämänvaiheissa. Moniin taloihin, mökkeihin, metsiin. Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä." 

Annikaiseni! Kiitos kaikista yhteisistä poluista. Olet aina sydämessäni. Nuku hyvin.

Rakkaudella, Marja