Ilarille ja Violalle

Useita viikkoja on jo kulunut siitä, kun kuulin matkalla ollessani suruviestin. Epäusko tapahtuneesta väistyy niin hitaasti. Yrittäessäni ymmärtää tapahtunutta, samalla miettin, mitä haluaisin sanoa teille, Ilari ja Viola.

Sanoja on vaikea löytää. Käsittämättömän ymmärtämiselle ei löydy kieltä. Olisi helpompaa vain halata teitä ja sitten istua hiljaa yhdessä, pitkään. Toivoisin, että vain vähitellen ja lempeästi sisäistyisi se todellisuus, että elämän peruspilari, oma äiti, ei ole enää arjessanne mukana. Toivon, että hyvät muistot pehmentäisivät kaipaustanne ja siirtymää uuteen elämänvaiheeseen.

Olette jo tätäkin ennen saaneet kokea, että elämä on haurasta ja ennalta-arvaamatonta. Toivon teille kuitenkin voimia pitää kiinni omista unelmistanne ja rohkeutta elää itsenne näköistä elämää. Ottakaa avoimesti vastaan kokemuksia ja oppikaa nöyrästi kokemastanne. Uskon ja luotan, että niin teettekin. Olette vielä nuoria. Niin paljon kivaa voi olla edessä.

Teillä on omat ystävänne, mutta myös Annikan laaja sosiaalinen verkosto. Ottakaa tämä verkosto omaksenne! Tulkaa käymään, mennään lounaalle, ehdottakaa matkoja, kysykää neuvoa tai mielipidettä. Ennen kaikkea tietäkää, että ette ole yksin.

Annikan kanssa joskus puhuimme menetyksistä ja surusta. Hän opasti minua: 'Suru säilyy, mutta se muuttaa muotoaan ajan myötä'. Näin varmasti tapahtuukin. Jossain vaiheessa surua voimakkaammaksi tunteeksi voi tulla kiitollisuus. Kiitollisuus yhteisistä hyvistä hetkistä, huolenpidosta ja rakkaudesta.

Ei siis anneta surun viedä sitä hyvää mitä on ollut, vaan annetaan sitä eteenpäin - hyvinä hetkinä, huolenpitona ja rakkautena.

Pitkä, lämmin hali kummallekin!

Anne

• Myös Annis, Jasu ja OP myötäelävät kanssanne